Turvapaikan hakijoiden määrä romahti
Turvapaikan hakeminen Suomesta väheni viime vuonna selvästi. Maahanmuuttoviraston mukaan turvapaikkaa haki reilut 1 400 ulkomaalaista, mikä on liki 40 prosenttia edellisvuotta vähemmän.
Hakijamäärät ovat olleet laskussa myös muissa EU-maissa lukuun ottamatta Ruotsia.
Maahanmuuttoviraston mukaan hakemusten vähentyminen johtuu muun muassa siitä, että aiempien vuosien suuri hakijaryhmä, Itä-Euroopan romanit, ovat jääneet pois EU:n laajennettua.
Suurimmista kansalaisryhmistä vain irakilaisten hakijoiden määrä kasvoi merkittävästi, lähes 30 prosenttia edellisvuodesta. Turvapaikkaa haki reilut 300 irakilaista, mikä jää vielä kauas Ruotsin yli 18 000 irakilaishakijasta. Irakilaiset nousivat viime vuonna suurimmaksi hakijaryhmäksi. Aiemmin eniten hakijoita on tullut Bulgariasta. Toiseksi eniten turvapaikanhakijoita tuli Venäjältä.
Myös myönteisten päätösten osuus on noussut. Noin joka toiselle päätöksen saaneelle eli yhteensä 828 henkilölle myönnettiin joko turvapaikka tai oleskelulupa. Eniten myönteisistä päätöksistä lisääntyivät oleskeluluvat suojelun tarpeen perusteella, jotka lähes kuusinkertaistuivat.
Lähde
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
T i i n a
Tiina on pisamakasvoinen ja nenärenkainen, iloinen rasavilli humanistityttö. Hän opiskelee tiedotusoppia Tampereen suuressa, joskin hieman aliarvostetussa yliopistossa. Hänen ainejärjestönsä on nimeltään Vostok. Kas, siellapä onkin monenlaisia ihmisiä. On suuria ja pieniä, tummia ja vaaleita, fiksuja ja tyhmiä, vieläpä ujoja ja rohkeita. Ja tietenkin tyttöja ja poikia. Mutta siellä ei ole kertakaikkiaan yhtäkään huonoa ihmista. Kas, kun jokainen vostokkilainen ainakin koettaa olla muita parempi...
Tiina pitää romantiikasta ja Anja Kaurasen kirjoista. Hän on kerran jopa tavannutkin Anjan itsenäistymisprosessinsa keskellä Akateemisessa kirjakaupassa, kun Tiina maailmaa vastaan kamppailevana finninaamaisena lukiolaistyttönä sattumoisin eksyi "Aneemiseen". Täällä sitten taivas huusi ja maa repesi, kun Anja puhui suoria sanoja ihmisenä olemisen perusasioista suoraan Tiinan sydämeen. Se olikin ollut identiteettiään ja rintojaan kasvattavalle abiturienttitytölle maata järisyttävä kokemus, kun riippumaton ja itsenäinen nainen kertoi naulan kantaan, millainen sika ja spodaarinen raiskaaja jokainen mies todellisuudessa oli. Hän vieläkin muistaa, kuinka paljon kosmista naisenergiaa hän Anjasta imi sinä syyskuisena päivänä, kun hän ohimennen kosketti Anjaa tämän kirjoittaessa Tiinan kirjaan omistuskirjoitusta. Kaiken maallisen riemun oli kruunannut se, että yhdessä vaiheessa maanista esitelmöintiään Anja oli pyytänyt juuri Tiinalta kynää lainaksi. Tiina niin jumaloi Anjaa; hän olisi valmis vaikka lohkaisemaan peukalonkyntensä Anjan puolesta. No, vielä Anjaakin enemmän hän kyllä pitää valkoviinista ja kullista. Kas, siinäpä kaksi hyvää syytä, miksi hän tänä iltana on suunnistamassa YO-talolle, Amnestyn pakolaisgaalaan.
Pitäähän Tiina kullin ja valkkarin lisäksi myös miehistä. Miehet ovat yhä, isosta henkilökohtaisesta otoksesta huolimatta Tiinalle pienoinen mysteeri. Mutta sen Tiina jo tajuaa, että kundin pitää olla ainakin ihana. Ja ne ulkomaalaiset kundit sitten vasta ihania ovatkin. Hän ei kertakaikkiaan voisi kuvitellakaan olevansa parisuhteessa jonkun intin käyneen persoonattoman suomalaisen luuseripojan kanssa. Ei missään nimessä, paitsi ehkä silloin, kun parempaa ei bileissä enää ole tarjolla, ja viimeinen bussi keskustaan on jo lähtenyt. Suomalainen? Ehei... Ulkomaalaista sen olla pitää, kernaasti vielä kuntosalilla trimmattua, efedriinillä ja metyylitestosteronilla kiinteytettyä savannin tummaa lihaa, joka aktivoisi hänen humanistisen tiedekuntansa jokaisen heterotytön jalkovälin voitelumekanismin. Kaikki ulkomaalaiset ovat jees, mutta aivan erityisesti Tiina kyllä tykkää gambialaisista, ne kun on niin söpöjä ja huomaavaisia; aina muistavat kertoa, kuinka kaunis Tiina on, ja kuinka paljon ne ovatkaan valmiita Tiinan takia tekemään ja muutenkin ovat hyvin kohteliaita ja huomaavaisia. Hän on seurustellut ainakin seitsemän gambialaisen jätkän kanssa, jotenka hän ainakin tietää, mistä puhuu. Ja fantasioi.
Tiina on yliopiston aulakahviossa, miettii taas jätkiä, eikä taaskaan oikein näytä tajuavan niitä. Aina ne kundit vaan haluaa sänkyyn ja heti seksiä ja silleen, ilman fiiliksiä ja herkkyytta. Vailla sellaista Tiinan nautinnolle välttämätöntä kosmista pikku värinää. Aina niillä kundeilla on vaan pillu mielessä, tuumii Tiina tiedekuntansa vaatimalla journalistisella objektiivisuudella ja samalla tarkistaa, ettei pitsitopin helma estä naparengasta näkymästä.
On jo myöhäinen ilta. Tiinalla on taas yksi tylsä ja intuitioita tappava koulupaivä takana. Tiedotusoppi on ikavää, mutta sellaiset ryhmäjutut on ihan kivoja. Ja niitä on onneksi aika usein. Ja vielä illalla on ne Amnestyn bileet... Siitä onkin jo kaksi päivää, kun viimeksi vedin pään kunnolla täyteen, Tiina tuumii, maksa-arvot ja mieli silkasta optimismista korkealla. Syystalvisen Tampereen keskustan kuulaanraikas ulkoilma saa Tiinan punaisen LM:n runteleman hengen vinkumaan niin, että hän pelkää tulevansa sekoitetuksi suojatien liikennevalotolppaan. Sentään kotimatka on onneksi lyhyt. Onkohan itsensäpaljastajia liikkeellä enää näin kylmällä säällä, Tiina aprikoi, naisellisen opportunismin ajatusleikkinsä palkinnoksi asettaen.
Tiina aprikoi vaatekaappinsa edessä, minkälainen paita mahtaisi näyttää parhaalta tänä iltana YO-talolla hänen vaaleanpunaisten sifonkihousujensa kanssa. Tiina niin haluaa antaa itsestään kuvan mystisenä naisena. Hän oli aikaisemmin päivällä jo soittanut Ilta-Sanomista löytämänsä "selvännäkijän" puhelimeen ja kysynyt tietoa aikaisemmista elämistään. Ajatella, yksi Mirka Turusta oli "Lapin noidan" ennustusnumerosta kuullut olleensa aikaisemmassa elamässä itse Kleopatra, ja tämä eukko, jolle Tiina oli soittanut, oli vain sanonut näkevänsä jonkun intialaisen palatsin ja suihkulähteen. Tosi paskaa. Hän kyllä aikoo löytää vielä sellaisen ennustajan, joka osaa hommansa paremmin. Siksipä Tiina nyt koettaa pukeutua hieman basaarihenkisesti. Humanistitytön elämä on hankaluuksia täynnä. Esimerkiksi juuri housujen ostaminen on monien monimutkaisten funtsimisten takana. Housujen pitää olla tarpeeksi ohuet, jotta niiden läpi näkyy pikkuhousut, ja sitten toisaalta niiden pitää olla tarpeeksi paksut, jotta niiden kanssa voisi talvellakin kävellä ulkona ilman pikkuhousuja. Tiina päättää pukea päälleen jotain kevyttä; eihän talvi vielä onneksi ole niin pitkällä, etteikö hän voisi toteuttaa hänen tähtikartalleen ominaista "kevyttä" pukeutumistyyliä. Vielä vinkkupullo ja katumuspillerit käsilaukkuun, ja menoksi.
YO-talon ulkopuolella on jo kasautumassa pienoinen jono. Onneksi suomalaisia jätkiä on vain muutama, nimittäin ne vakiohintit ja muut pseudoliberaalit, jotka aina haluavat näyttää suvaitsevaa naamaansa näissä Amnestyn pippaloissa, ilmeisesti vain osansa Kinseyn osoittaman 10 %:n globaalin vähemmistön miehistä haluten. Tiina ei muuten vieläkään tiedä, lasketaanko biseksuaalit mukaan tuohon kymmeneen prosenttiin. "Millaistakohan se olisi viiden puoli vuotta puutteessa olleen biseksuaalisen kundin kanssa?", Tiina aprikoi pientä perhostanssia vatsanpohjassaan tuntien. Tiina kokee olonsa itsevarmaksi, joten hän alkaa jutella erään kultakoruin koristautuneen somalin kanssa Anja Kaurasen kirjoista, Suomen suvaitsemattomista viranomaisista ja Pohjolan emotionaalisesti kylmistä miehistä, ja niinpä Tiinan kaukoviisaus palkitaan, kun hymyilevä ja seksiä paljon puheissaan sivuava hienhajuinen murjaani maksaa kuin maksaakin Tiinan sisälle näihin näennäisen suvaitsevuuden bakkanaaleihin. Toki hän hieman häpeää, kun antoi niin helposti mehmedin sormien käydä hunajalähteellään, mutta sormipillu on halpa hinta kolmenkymmenenseitsemän markan hintaisesta sisäänpääsylipusta. Näin Tiina ainakin tuumii, naisellista vetovoimaa ja seksististä kundaliinisäkenöintiä chakra-paikoissaan tuntien. Sitä paitsi hymyilevä murjaani kehui Tiinan olevan hyvin kaunis nainen. Suomalaiset kundit ei IKINÄ muista sanoa noin kauniisti, ja siksipä Tiina on visusti päättänyt olla ikinä antamatta niille junteille.
Tiina purjehtii kiinnostuneiden katseiden aallokossa narikasta baaritiskille fianceensa kanssa, joka tälläkin hetkellä kertoo mielenkiintoisia tarinoita diplomaattiperheestään ja suunnattomasta perinnöstään, joka häntä jossain Euroopan pikku ruhtinaskunnassa odottaa. Vaikka Tiina niin haluaisikin yhteistä tulevaisuutta ja lapsia tämän arabiprinssin kanssa, häntä alkaa pikku hiljaa kuitenkin vituttaa tämän kafferin suunnaton hinku päästä hänen konehuoneeseensa käsiksi. Mutta Tiina kuitenkin päättää kestää tätä mutiaista vielä sen aikaa, että tämä kerkeää tarjota Tiinalle siiderin tai valkkarin. Baaritiskillä hän sitten tylysti jättääkin kysymysmerkiksi muuttuneen "ystävänsä" pitämään seinää pystyssä ja lähtee pummattu Rheinhessen huulillaan keskustelemaan Alufin, Hannibalin, Hakhbarin ja Ilemin kanssa, ja näyttää heille samalla uutta tatuointiaan. Hannibal on juuri saanut myytyä ison erän hashista jollekin hervantalaiselle hiphopparilaumalle, joten hän lupaa tarjota Tiinalle valkovenäläisen. Samaten hänen sosiaaliavustuksensakin on sattumoisin tullut juuri eilen, joten myös Hannibalin muslimiveljetkin saavat ilmaista viinaa. Hannibal antaa Tiinalle tuhatlappusen ja kaskee häntä lakonisesti "hakemaan viinaa...". Baaritiskilla Tiina huomaa arabiseurueensa katselevan kiihottuneena häntä ja Hannibalin tekevän sormillaan simuloitua yhdynnän merkkiä ja nauravan niin, että murjaanin valkoiset hampaat vain välkkyvät kilpaa tanssilattian strobon kanssa. Tiina kokee olonsa kuningattarelliseksi. Hän ei olekaan aikoihin tuntenut itseään yhtä onnistuneeksi ja kokonaiseksi. Ei ainakaan sen jälkeen, kun hän tässä viime viikolla tajusi naisena olemisen kuukautisverenpunaisen langan jostain Anja Kaurasen romaanista. Hän tuo ison lastin viinaa seurueelle, pikku pullon Lipistä itselleen ja antaa vaihtorahatollon takaisin Hannibalille, pusun kera, samalla salaa toivoen ettei tämä vain jäisi laskemaan rahojen oikeaa määrää; hän näet pihisti viisikymppisen vaihtorahoista, mutta ansaitseehan hän sen, miehet ovat sikoja, ja opintotuki niin hiton pieni. Vitun systeemi!
"This is the night", himon ja opportunismin kyllästämä ja MTV:n ja kaupallisten radiokanavien raiskaama naisääni kuiskii tanssilattialla tanssiville nuorille arvokasta viestiään. Tiina katselee jumalaisen digitaalishamaanin rummun tahdissa heiluvia ihmisiä, onnistuneita ja kadehdittavia eurobailaajia. Biisin rytmi ja alitajuntainen viesti kehottaa Tiinaa sukeltavan ekstaasiin, juuri NYT. NYT! Kaiken tämän himon ja hekuman keskellä Tiina kokee hienoista ristiriitaa toimistaan. Vaikka hän vain haluaisi jonkun vierelleen; ihan vaan ihmisen, joka olisi hänelle hellä ja hyvä, ymmärtävä, niin hän silti aina vain eksyy yhden illan juttuihin ja satuttaa jo ennestään arpeutuneen sydamensä uudelleen ja uudelleen. Moraalinen krapula ja kondylooma. Siinäpä kaksi asiaa, joista Tiina on jo saanut tarpeekseen, mutta joista jokin demoninen voima vain ei päästä Tiinaa irti. Irti elämänsä kurimuksista ja himon ansoista, tyhjien lupausten korkeista norsunluutorneista, joiden huipulta pudotessaan ihminen ehtii kuolla ikävystymiseensä ennen kuin iskeytyisi kuoliaaksi maahan.
Hän siemaisee paukustaan itsevarmaksi maalatuilla huulillaan rohkaisua. Epävarmasti hän suuntaa kulkunsa itsevarmoilla askeleilla tanssilattialle, epävarmasti hän alkaa näennäisesti itsevarman tanssin, epävarman itsevarmasti hän kysyy kaiken tarkoitusta, kunnes lopulta musiikin kiimainen rytmi humalluttaa hänen tajuntansa irti tuosta kysymyksestä, ajasta ja paikasta, repii hänen jokaisen hermonsa teräskynsin irti lihastansa, paljaaksi ja rakastelee irtonaisia hermopäätteitä sinisin sähköshokein. Hän keinuu ja pyörii, pyörii kuin hullu jossain ikivanhassa ja jo kauan sitten unohdetussa suomalaisessa elokuvassa. Hänen kaunis ja hauras sielunsa kimpoilee onton ulkokuorensa sisällä, strobovalojen rakastellessa hänen egoaan, kun hän tanssilattialla uhraa itsensä ja identiteettinsä itse Suurelle Rytmille. Hän ravistelee kehoaan kaikessa raadollisuudessaan kuin hullu, vatkaa lantiotaan edestakaisin Taivaallisen Kiiman (R) avioliiton merkiksi, kunnes hän tuntee lauantai-illan orgasmin pikku hiljaa ravistavan tajuntansa irti palvotusta ruumistaan, antaen sen vain irrota ja lentää kauas kattoon, pois tupakansavusta, CK #1:n lemusta, Tampereesta, maapallosta. Pois materiasta, haluista, pakosta, kohti vapautta, vain yhtäkkiä huomatakseen olevansa kuolevainen, yksinäinen, vain tajutaakseen materian ja sielun välisen ikuisen ristiriidan, tippuakseen alas, ja hajoten alas tullessaan tanssilattialle pirstaleiksi kuin lasinen ruusu. Voi, tämä on tapahtunut niin monta kertaa ennenkin... Rikkinäisenä hän katsoo, kiiltonsa menettaneillä silmillä, silmillä jotka vielä joskus muinoin kuuluivat hänelle... Hän katsoo ymparillä hötkyvien lihamarionettien silmiä, kohti viimeistä armoa. Kenen tahansa silmiä... Hän odottaa jonkun sielun poimivan hellästi hänen sirpaleensa ylös, vievän ne kotiin, ja koettavan rakastaen liimata kaiken kauniin taas kasaan, takaisin iloiseksi ja herkäksi tytöksi. Kuka tahansa.... Auttakaa... Eikö kukaan huomaa minua? Pitääkö hänen taas kerran uhrata sielunsa ja ruumiinsa saadakseen pelastuksen edes ruumiilleen?
Missä olen? Aamulla Tiina herää Hannibalin suttuisesta kellariluukusta jostain päin Tammelaa. Tiina ei tiennytkään Hannibalin olevan näin innokas polkupyöräilijä, huone on nimittäin täynnä maastopolkupyöriä. Yhdessä nurkassa on muutama patja ja kuselle haiseva peitto. Hannibal kertoo paperilappusen kulmaan raapustamassa viestissään lähteneensä kolmen kaverinsa kanssa johonkin läheiseen pubiin kaljalle. Hän kertoo myös rakastavansa Tiinaa ja haluavansa tämän kanssa naimisiin. Tiina huokaa, etsii pikkuhousunsa, tottuneesti vaatettaa itsensä pikku hiljaa ja katselee hieman huonetta. Kauhistuksekseen hän ei etsimalläkään löydä yhtään käytettyä kondomia. Hän kyllä viimekertaisen klinikkavierailunsa jälkeen vannoi pyhästi käyttävänsä aina vastaisuudessa turvaseksiä, mutta hekuman huumassa näemmä sellainen muodollisuus tuppaa joskus unohtumaan. Onneksi YTHS pitää omistaan huolta, Tiina lohduttautuu, ja huuhtoo mukanaan aina kuljettamansa katumuspillerin alas, yhdellä irvistävällä valkkarikulauksella. Hän ihmettelee outoa hajua ja suolan makua pullon suussa. "Voi paska niitä jätkiä", Tiina tuumi kuvottunut ilme kasvoillaan, ilmeisesti edellisyön epäselviä ja bakkanaalisia muistipätkiä krapulan ja morkkiksen miehittämällä mielellään kelaillen. Eilinen egon särkyminen ja psykologinen mielen haaksirikko ovat onneksi enää vain nyanssieroja kosmisessa musteläiskätestissä, jos sitäkään. Kello on jo kolme. Voi itku, kun Beverly Hills tulis vielä kolmoselta, vaan kun ei tuu... Tiina katsoo pieniä käsiään, joilla hän vielä joskus aikoo kirjoittaa maailmankuuluihin lehtiin artikkeleitaan... joskus... Totuus ei valjennut Tiinalle eilenkään, hän lähtee masentuneena kotiaan päin, sielustaan iso pala jonnekin YO-talon tanssilattialle jääneenä. Hän vannoo, ettei enää ikinä mene mihinkään ravintolaan. Hän tietää kuitenkin pian taas palaavansa sinne takaisin, etsimään kadonnutta sieluaan...
Kaiken tämän naisellisuudesta johtuvan tuskankin jälkeen, Tiina kokee naisena olon silti antoisana. Eri toten kuukautisten aikana. Tällöin hän tuntee olevansa nainen isolla N:lla ja sitäkin isommalla egolla. Hän ei toisaalta diggaa niin hirveästi yleisesti Vostokissa huudossa olevaa maailmankatsomusta, joka kaikessa naiskomponenttivaillinnaisuudessaan jättää juuri naisellisuuden parhaat puolet kokonaan tämän patriarkaalisen paskayhteiskunnan vaikutinten pimentoon.
Usein kuukautistensa aikaan hän näet lähteekin todellisten siskojensa kanssa "vapautumaan" seksiravintoloihin, yms. paikkoihin, joissa tämän yhteiskunnan kieroutuneimmat sukupuoliroolit yhä uudelleen ja uudelleen näytellään minimaalisen pienellä palkalla 'ex tempore' -painajaisina ihmismielen B-luokan parrasvaloissa. Ja tällaisissa sovinistipaikoissa on sitten niin kiva meuhkata ja jättää käytettyjä tamponeja erinäisiin paikkoihin, ja tietenkin terrorisoida miehiä, jotka saavat tunnevammaiset kiksinsä viattomien ja hyväksikäytettyjen naisten vartaloiden raiskaamisesta silmillään. Jos Anja Kauranen olisi Suomen presidentti, niin kaikilla olisi takuulla hyvä olla, ja seksibaareissa käymisestä olisi laissa määrätty rangaistukseksi kuolemantuomio, Tiina manifestoi ääneti protestanttisesti mielessään, tätä kosmisen oikeuden suurinta tietämäänsä prinsiippiä.
Joskus Tiina yhdessä naistietoisuusryhmansä kanssa menee opiskelijabileisiin jahtaamaan teekkareita ja muita luusereita, ja sitten juovat näiden viinat ja ajeluttavat itseaan bittinörttien rahoilla taksissa. Eli jos Tiinalla ei vaikkapa ole rahaa ravintolasta lähdettäessä, menee hän tietty kähmimaan jotain lihavaa tietotekniikan opiskelijaa ja kysymään tältä, että haluaako poju tulla yöksi juomaan valkkaria hänen kämpilleen. Onnistuneen ja ilmaisen taksimatkan jalkeen hän sitten eksyttää fianceensa kellarikerroksen sokkeloihin ja jättää pullukan nuolemaan näppejään ja kenties runkkaamaan Filmnetiltä kopioitujen pornofilmiensä pariin. Sä et saa mua, sä et saa puolta valtakuntaa, lällälläää, Tiina tuumii ja mielessään nayttää pitkää nenää jokaiselle teekkarille, ja näiden hassuille ja merkkejä taynnä oleville haalareille....
Tiinalla on muuten yksi kaveri, joka on tosi mahtava tyyppi, ja vieläpä teekkari. Ja tämä tyyppi on nimeltään Jebu. Jebu tekee tosi hyvää valkkaria itse ja kutsuu aina silloin tällöin Tiinankin kämpilleen juomaan sitä kanssaan. Jebu on fiksu ja ymmartäväinen ja muutenkin sairaan hyvä tyyppi. Kun Tiinan äiti viime syksynä loukkantui vakavasti kolarissa ja Tiinan rakas koira kuoli, niin Tiinalle tuli kaikista niistä huolista käsivarteen, otsaan ja poskeen psoriasislaikkuja. Ja just silloin oli Jebu ainut, joka kaiken sen paskan keskellä pystyi lohduttamaan ja kannustamaan Tiinaa elämään. Ja Jebu sai kuin saikin Tiinan ikuisuuden tiimalasin hiekkaan valuneen elämänhalun takaisin, vaikkei Tiina itsekään uskonut enää siihen. Ja jos Jebun viereen sattui joskus sammumaan, ei se alkanut milloinkaan mitenkään vonkaamaan tai hiplaamaan niin kuin yleensä kundit, vaan se antoi nukkua ihan rauhassa ja sit aamulla haki Tiinalle aina kaupasta keltaista Jaffaa, ihan vaan Tiinan mieliksi. Sille sai kertoa kaikki juttunsa ja se ei ikinä kertonut niita eteenpäin, vaan ymmärsi kaiken. Jebu jaksoi aina hymyilla, vaikkei sillä olis ollut siihen sillai paljoo edes syytä. Ja niskaa ja hartioita se osas hieroa tosi hyvin, sillai että oudot fibat vaan kulki selkärankaa pitkin sen taikasormien vaeltaessa iholla... Tiinan mielestä Jebu olisi ollut niin ihana poikakaveri. Mutta Jebu on teekkari, kuka nyt teekkarin kanssa kehtaa seurustella. Ne on niin tyhmiä ja nörttejä, senhän tietää kaikki. Eikä kukaan tyttö hänen tiedekunnassaan sitä paitsi voisi ikinä uskoa, että ne ylipäänsä voisivat olla edes kivoja; etenkään sen jälkeen, kun yksi Janne oli tuonut erään vostokkilaisen tytön sänkyyn kameran, Bizarre-pornolehden, vadin, katetrin ja vettä ja sitten alkanut ruinaamaan maaninen katse silmissään anaaliseksiä, ja puhumaan jotain "Isin tuhmasta tytöstä"... Hyi! Ei teekkarit voi olla ihmisiä, eiväthän?
Tiina tykkää musiikista. Musiikista saa voimia. Sitä ne sanoivat terapiassakin hänelle viime syksynä. R.E.M. on tosi hyvä, samoin Eppu Normaali. Ja Ismo Alanko. Mutta paras kaikista on Michael Jackson, koska Jacko on sekä Amnestyn että Greenpeacen jäsen, muiden rock-tähtien ollessa yleensä vain Amnestyn jäseniä. "Mahtaako muuten Anja Kauranen digata Amnestya vai Greenpeacea?", Matti Wuorelle EU-vaaleissa äänensä antanut Tiina tuumii, samalla naparengastaan hipelöiden, välittämattä tuon taivaallista naapuripöydän miesseurueen intensiivisistä katseista. Maailma on niin paska paikka. Miksei edes teeveestä tule hyvää ohjelmaa ikinä, Tiina esittää Kohtalolle retorisen huokauksensa. Mutta Kohtalo ei kuule....
Tiina kokee, ettei tiedotusoppi todellakaan ole hänen oikea alansa. Idealistisena ja optimistisena abityttönä hän vielä lukiossa näki itsensä jonnekin päin maapalloa Reuterin heittämänä rohkeana naisjournalistina, joka kameralla, muistilehtiöllä ja kynällä aseistettuna kukisti kokonaisia armeijoita. Idylli oli kuitenkin haihtunut jo ensimmäisen opiskeluvuoden syksyllä. Tasapäistävien luentojen myötä Tiina huomasi, että hänen tuleva paikkansa olisikin kaiketi jossain puoluepohjaisessa pikku lehdessä, jossa journalistinen vapaus olisi yhtä tärkeä asia kuin kolmossivun tytön lollojen koko. Eteenpäin pääsy olisi vain siitä kiinni, kuinka paljon hän kirjoituksillaan miellyttäisi päätoimittajaa ja kuinka paljon hän kestäisi takapuolesta puristelua ja jäätynyttä mielipideilmastoa. Sitten pikkujouluissa olisi aina annettava persettä sille suurimmalle ja kaikkein rasvaisimmalle sialle, joka toisaalta olisi ainut henkilö, joka hänelle ylennyksen voisi suoda... Ei paljoa houkutellut tuo visio, mutta eihän sitä enää voinut vaihtaa koulutusohjelmaakaan; mitähän vanhemmat sanoisivat, ja Satu, Outo ja Susanna? Ei, eteenpäin tässä on vaan pyrittävä, vaikka sananvapaus ja "riippumaton toimittajatyö" olisivatkin vain lähinnä toteutumattomia vitsejä, lehden levikin koolle uhrattuja lapsia, jotka olivat abortoitu jo ennen syntymäänsä. No, onneksi hän sentään oli kuulemma hyvä suihinottaja, kait siitäkin jotain hyötyä tiedotusalalla on. Ainakin niin hän oli vihjaten yhdeltä assariltaan kuullut, jossain saunaillassa...
Tiina ei tajua, miksi tää maailma on niin vitun paska paikka. Opintotukikin on naurettavan pieni, eihän sillä ryyppää kunnolla viikkoakaan ja niitä vaadittuja kahtakymmentä opintoviikkoa vuodessa ei saa sitten millään kasaan, paitsi tietenkin ne noppien perässä juoksevat pinkoperseennuolijat, jotka ei tajuu kunnon elamästä ja kunnon bailaamisesta mitään. Jos Tiina olisi Suomen presidentti, hän kyllä muuttaisi paljonkin asioita. Ensin hän poistaisi verot ja tuplaisi opintotuen määrän. Sitten hän loisi lisää päivähoitopaikkoja; jostain sanomalehdestä hän kun oli lukenut, että niitä oli kuulemma aivan liian vähän. Ja sitten hän käskisi filmata ainaskin kymmenen uutta jaksoa lisää rikoskomisario Nortian seikkailuja. Voi kun se Korpelan Tommi siinä rikoskomisarion osassa on niin ihana ja seksikäs. Sellainen miehen pitäisikin olla. Mutta suomalaiset miehet kun on vaan sellaisia mammanpoikanössöjä. Jos hän joskus pääsisi sen Korpelan Tommin kanssa sänkyyn asti, niin hän kyllä tekisi kaikki fuksivuonna oppimansa temput, ja enemmänkin. Voi, miksi kaikki suomalaispojat eivät voisi olla kuin Tommi, itsevarmoja ja seksikkäitä. Mutta ei kai sille faktalle mitään voi, Suomi on junttien maa, ja siksi jää, niinku jo se kansallislaulukin sanoi, tai jotain sinne päin...
Tiinalla ei toisaalta ole paljoa kavereita. Tai miten sen nyt ottaa. Hanen bestiksensä on Outi, tai siis Outo, kuten häntä kaverit kutsuvat. Outoa vähän vituttaa, kun hänen vanhempansa ovat niin rikkaita ja muutenkaan hän ei pääse brassailemaan kovin paljoa köyhyydellään, niin kuin useimmat kaverinsa, jotka ovat onnekseen ja kohtalon oikusta vähäosaisempia. Boheemisuus ja irtolaisen elämäntavat kun näyttävät olevan Vostokissa hengitystäkin tärkeämpiä ja himoiten metsästettyjä käsitteitä. Kerran Outo oli ostanut tonnikalaa ja riisiä bileisiinsä ruuaksi ja valitellut rahojensa vähyyttä, vaikka hänen yksi kaverinsa, Nipsu oli vastikään päässyt vasikoimasta Outon monentuhannen markan täyttämästä pankkitilistä, jonne isi aina tarvittaessa laittoi tonnin tai pari, jos vain isin kultatyttö halusi ostaa vaikkapa joitain uusia hippivaatteita. Sepäs Outoa vitutti, ja kaikki Vostokin tytöt saivatkin monta viikkoa vittuilla Oudolle Vostokin suurimmasta synnistä, "keinotekoisesta aitoudesta". Mutta huonomminkin voisi käydä, niin kuin kävi Tainalle, joka esimerkiksi ylpeili liftanneensa koko kesän ympäri Suomen festareita, rahanpuutteesta tietty, ja sitten syksyllä paljastui, että hän itse asiassa olikin ajellut toimitusjohtajaisänsä Turbo-Saabilla ja ollut duunissa peräti Helsinki Medialla. Ja olipa hän vieläpä maksanut Provinssirockiinkin sisälle rahalla, vaikka oli nimen omaan väittänyt menneensa sisään jäniksenä. Tästä kaikesta kiinni jääminen oli hänelle niin suuri nöyryytys, että Taina yritti lopulta itsemurhaa eräiden bileiden jatkoilla, kun muut nälvivät häntä paljastuneesta epäaitoudesta. Kuudenkymmenen närästyslääkkeen, kahden oksennusvaahdolla täytetyn viinisammion ja vatsahuuhtelun jälkeen onni sitten kuitenkin potkaisi ideaalisen poikaystävän muodossa, ja Taina alkoi seurustella yhden Markon kanssa, joka olikin ihan oikea rikollinen. Voi, kuinka kaikki ainejärjestön tytot olivat kateudesta vihreinä, kun Taina pääsi kertomaan uuden poikaystävänsä tatuoinneista, maanisdepressiivisyydestä, lapsuuden seksuaalisesta hyväksikäytöstä, paniikkikohtauksista, ehdonalaisesta, perversseistä ja pelottavista fetisistisistä taipumuksista, väkivaltaisuudesta ja vaikka mistä luonteenpiirteestä, jonka takia melkein kuka tahansa vostokkilainen olisi ollut valmis luopumaan nykyisestä poikaystävästään. Ja uskokaa tai älkää, kerran Marko oli jopa poltellut Tainan kanssa Ruisrockissa pilveä... Taina ei edes voinut kuvitellakaan tuovansa Markoaan näytille mihinkään Vostokin bileisiin. Silloin joku häntä paremman näköisempi kiltasisko olisi takuulla iskenyt Markon häneltä itselleen...
Tiina niin toivoo, että hänelläkin olisi myös ihanan herkkä ja romanttinen poikakaveri; ulkonäkökin olisi sivuseikka, kunhan hän vain olisi kaunis, komea ja seksikäs. Ja sit sen luonne... Se sais aina vaan tuoda kukkia ja kalliita lahjoja Tiinalle, availla ovia ja olisi aina valmis kuuntelemaan, jos Tiinalla olisi huolia. Sit se sais olla sängyssä tosi peto, Romanttinen Jumala, sillai herkkä ja raju, samaan aikaan, sellainen joka vähän ajattelis kans Tiinankin nautintoa ja fiiliksiä, sellainen jonka kanssa voisi helposti kuluttaa vaikka kokonaisen yön juttelemiseen tai toisen kehon tutkiskeluun ja hyväilyyn. Sen silmät sais olla ihan minka väriset vaan, kunhan niistä vaan roihuaisi primitiivinen ja villi alkuihmisen sielu, joka rakastaisi vain Tiinaa ja tekisi ihan mitä tahansa lunastaakseen Tiinan rakkauden. Sit sillä saisi olla vahvat kulmakarvat, ja sellainen katse, joka sais leijonankin vapisemaan ja vaikka teräksen pelkäämään, mutta sit kans rakkauden aran kukankin aukeemaan. Voi jee, kun se olis niin ihanaa... Ja jos siihen kyllästys, niin sit se vois vaikka sitten tappaa ittensä. Ja Tiina vois sit kertoa kaikille tyttökavereilleen, että se teki sen siksi, kun se ei saanut Tiinaa omakseen, niin silloin kaikki olisi kateudesta ihan mykkyrällä ja sitten Tiina aina halutessaan voisi keksiä sen ihanuudesta ja hellyydestä vaikka mitä nyyhkytarinoita muille ja vaikkapa polttaa jossain bileissa kynttilää sen itsarin vuosipaivinä ja itkeä. Silloin hän olisi koko tiedekuntansa kadehdituin tyttö, koska hän paitsi olisi nauttinut eniten, myös kärsinyt. Se on enemmän kuin edes Anja Kauranen voisi elamässään kokea.
Hänellä on aika lailla bailukavereita. Mutta sitten sellaisia sielunhoitokavereita ei sit olekaan kun vaan yksi. Satu. Satu on tosi jees, sellainen fiksu ja itsenäinen nainen. Satu ei oo Vostokista, ja tämä näkyy mm. siinä, ettei Satu tiettävästi vielä kertaakaan ole kehunut retostellut kenellekään olevansa biseksuaali. Ainakin Tiinalle on tarkeää, että kaikki tietavät hänen olevan tosi haka naistenkin kanssa, vaikkei oikeasti hän ole vielä kertaakaan ollut tytön kaa "sillai". Kerran Bommareissa hän toki suuteli yhtä tyttöä huulille ja antoi tämän puristella arasti rintojaan, mutta ei Tiina siitä sanottavammin pitänyt; johtuiko se sitten hänen silloisesta kolmen vinkkupullon kännistään vai umpiheterouudesta, tiedä häntä... Mutta joka tapauksessa vostokkilaiselle on suuri häpeä olla seksuaalisesti vaillinnainen; jos et muille ihmisille alati muistuta olevasi bi, olet kuin elämän nektaria maahan vuotava rikkinainen astia. Sen Tiina oli jo yliopistomaailmasta oppinut. Mutta Satu, Satu oli Tiinan ystävä ja aina silloin tällöin he joivat vinkkupullon nenää kohti, polttivat kynttilöitä ja suitsukkeita ja puhuivat kaikesta, mitä maa päällään kantaa, lähinnä kylläkin miehistä. Satu jotenkin oli Tiinan peilikuva, sielunkumppani. He olivat ikuinen pari, alati suunnittelemassa yhteisiä juttuja ja tulevaa vaihto-oppilasvuottaan Italiassa, kunnes Satu meni vehtaamaan yhden jätkän kanssa, joka siitä huolimatta, että se seurusteli yhden Annan kanssa, kuului oikeasti Tiinalle, vaikka tämä Janne ei Tiinan tunteista mitään tiennytkään. Mutta Satun olisi pitänyt ja se paska ei välittänyt niistä lainkaan. Sitten vielä Susanna oli mennyt Tiinalle kehumaan, että hänkin oli kimpassa mukana ja Susanna oli just tän Markon fiancee. Vittu mikä huora. Onneksi Satun bestis Marjetta oli nähnyt tapahtuneen, ja kertonutkin Tiinalle seuraavana päivänä kaiken. Miten se sika emähuorabitch Satu saattoi tehdä tämän minulle, minulle joka sentään olen tavannut Anja Kaurasen, ja lainannut hänelle jopa omaa kuulakärkikynääni!
Tiina katsoo ulos ikkunastaan. Siellä alkaa sumu pikku hiljaa kiskoa verhojaan sinisessä hetkessä kylpevän Tampereen ylle... Autojen katkeamattomat valonauhat luovat hetkellisen illuusion kaupungin kauneudesta ja arvokkuudesta... Hän muistaa monen monituiset illat, jotka hän on ollut yksin. Tiinan mielessä syttyy surullinen melodia, joka lopulta voimistuu sielua raastavaksi seireenien lauluksi, haikeaksi balladiksi, sotalauluksi joka lopulta kutsuu Tiinaa itsensä Totuuden eteen ristikuulusteltavaksi. "Kriisistä kriisiin", kuten Ismo Alanko sen laulaa. Hän muistaa oman historiansa, oman säälimättömän mitättömyytensä, ja toisaalta suunnattoman riemun olemassaolostaan. Hän katuu, haluaisi tehdä asiat toisin, mutta ei voi... Hän tuntee, kuinka hänen vuosia sitten lasittuneet kyynelkanavansa alkavat toimia, kun hän pikku hiljaa kostuvin silmin katselee itseään ikkunaa vasten, nähden samalla kaupungin yksinäiset valot lasin läpi. Hän miettii, itkeekö hän onnesta vai surusta. Mutta sillä ei väliä. Huomenna on uusi päivä.
Lähetä kommentti