Turun Sanomat 29.4.2008

Puheet 400 000 työntekijän tarpeesta tuulesta temmattuja

Aika on ajanut suomalaisen suunnitelmatalouden ohi

Yhdeksi viime aikojen kiistanalaisimmaksi kysymykseksi on muodostunut, uhkaako Suomea työvoimapula, ja jos uhkaa, miten paljon työvoiman pitäisi kasvaa, jotta työvoimapula saataisiin estettyä ja hyvinvointipalvelut turvattua.

Vaikka kysymykset sinänsä ovat aiheellisia, on niiden taustalla vanhakantainen ajatus siitä, että valtion tehtävänä on paitsi huolehtia omien tehtäviensä rahoituksesta myös ohjata yksityisen sektorin työvoimatarpeita ja muita valintoja.

Paljonko työvoimaa tarvitaan?

Vaikka Suomessa ei koskaan siirrytty neuvostotyyppiseen viisivuotissuunnitelmatalouteen, elää valtionhallinnossa yhä sitkeä usko pitkän aikavälin suunnittelun ja ohjauksen tarpeellisuudesta. Ehkä parhaiten tätä suunnittelu-uskoa ilmentävät työministeriön työvoiman tarvelaskelmat, jotka konkretisoituvat viiden vuoden välein julkaistavissa työvoiman tarveraporteissa.

Viimeisin, vuonna 2007 julkaistu Työvoima 2025 -raportti on sinänsä vaikuttavan oloinen. 464 sivulla esitellään työvoiman tarve-ennusteet jopa vuoteen 2030 asti niin toimialoittain, koulutusaloittain kuin alueittain. Puuttuu oikeastaan vain toimipaikkakohtainen tarkastelunäkökulma.

Työvoima 2025 on erikoinen dokumentti monessakin mielessä. Lukija saattaa saada sen kuvan, että kyse on ministeriön neuvottelevan virkamiehen Pekka Tiaisen tekemästä ennusteesta, mutta siitä ei todellakaan ole kyse. Raportin laadintaan ovat osallistuneet (työryhmässä ja eri teemaryhmissä) muut ministeriöt ja lähes kaikki konsensus-Suomen järjestöt. Siksi on vaikea sanoa, kenen mielipiteitä tai toivomuksia luvut edustavat, ovatko luvut ennusteita vai toivomuksia (kun puhutaan perus- ja tavoiteurista, voinee päätellä, että kyse ei ole ainakaan puhtaista ennusteista).

Mitään taloudellista mallia laskelmien tukena ei ole. Kun ekonomistina on tottunut siihen, että luotettavien suhdanne-ennusteiden tekeminen jo kahdenkin vuoden päähän on vaikeaa, tuntuu vaikealta uskoa, että pelkällä taulukkolaskennalla voidaan tehdä kahden vuosikymmenen päähän tarkkoja tarve-ennusteita eri henkilökategorioille.

Sitä saa, mitä tilaa

Valtiohallinnolle Työvoima 2025 -raportti on oiva työväline erilaisten politiikkatoimien perustelemiseen; niinpä esimerkiksi opetusministeriö mielellään viittaa siihen yrittäessään perustella sitä, että esimerkiksi valmistuvien tohtoreiden määrän pitää olla 1 600. Mutta onko kyse vain siitä, että ministeriö saa sitä, mitä tilaa?

Tohtoreiden koulutustarve ei vielä tunnu kovin tärkeältä asialta, mutta kun asianomaiseen raporttiin viitataan perusteltaessa kaikkia muitakin työvoimapoliittisia toimia, herää kysymys, voiko sen varaan laskea koko valtakunnan tulevaisuuden. Vastaus on empimättä ei voi.

Pääoma löytää työntekijät

Työvoiman tarve riippuu teknologian kehityksestä, palkoista ja kokonaiskysynnästä. Teknologista kehitystä on vaikea, jos mahdotonta, ennustaa ja palkoilla ei ole mitään roolia Työvoima 2025 -raportissa. Siksi on hieman vaikea suhtautua kovin vakavasti raportin työvoiman tarve- tai tarjontaennusteisiin.

Usein tuntuu siltä, että edes talousihmiset eivät usko Suomen olevan markkinatalousmaa. Jos nimittäin työvoimasta on pulaa, palkat hoitavat sopeutuksen. Palkat ohjaavat ihmiset niille aloille, joilla työvoimaa tarvitaan. Ei siihen tarvita valtion ohjausta.

Ja jos yritykset näkevät, että työvoimaa on ylipäätään liian vähän tai se on liian kallista, ne suunnistavat muualle. Ja se on ihan oikein. On paljon järkevämpää, että suomalaiset omistavat ulkomailla toimivia yrityksiä ja saavat niistä tuloja kuin että Suomeen tuodaan yrityksiä, joiden työvoima pitää myös tuoda ulkomailta hieman samaan tapaan kuin mitä Neuvostoliitto teki Virossa miehityksen aikaan.

Kun julkisuudessa puhutaan siitä, että Suomi tarvitsee 400 000 työntekijää (hallituksen politiikkaohjelman vetäjän Rauno Vanhasen mielipide), vedotaan yleensä siihen, että työllisyystavoite on välttämätön hyvinvointivaltion turvaamiseksi. Taustalla on ilmeisesti ajatus siitä, että väestön ikääntyessä ja työvoiman tarjonnan vähentyessä työvoimapula koskee nimenomaan julkista sektoria (teollisuus ja yksityiset palvelut saavat työvoimansa).

Taustalla täytyy myös olla jokin ajatus siitä, että niin sanottujen hyvinvointipalvelusten kustannukset ja työvoiman tarve ovat annettuja; ne ovat riippumattomia työllisyydestä, palkoista ja kaikista institutionaalisista ratkaisuista.

Menojakin voi muuttaa

Tätä ajatustapaa on vaikea niellä. Toki hyvinvointiyhteiskunnan palvelut voi mitoittaa monella eri tavalla ja julkisen vallan vastuut voi rajata muutenkin kuin että valtio ja kunnat vastaavat lähestulkoon kaikesta. Kaikki vanhukset voi ottaa laitoksiin ja kaikki maisterit kouluttaa tohtoreiksi, mutta jossain raja tulee silloinkin vastaan.

Puhutaan vielä numeroista. On syytä pitää mielessä, että arviot työikäisen väestön supistumisesta 40 000 hengellä vuoteen 2030 mennessä perustuvat nykyisin voimassa olevaan työikäisen väestön käsitteeseen. Mutta jos työikää pidennetään vaikka viidellä vuodella, kasvaa työikäisen väestön määrä neljännesmiljoonalla.

Kun ihmisten odotettu elinikä on kasvanut lähes kymmenellä vuodella siitä, mitä se oli 1960-luvun alussa, jolloin työeläkejärjestelmää ideoitiin, on nyt pakko pidentää myös työikää. Näin varsinkin kun ennustetaan, että odotettu elinikä kasvaa vielä 4-5 vuodelle vuoteen 2050 mennessä. Siksi ajatus siitä, että nykytilanteessa ei ole muuta ulospääsytietä kuin ulkomaisen työvoiman maahanmuutto, tuntuu pelkkien numeroidenkin valossa kovin ennenaikaiselta.
Rauno Vanhasen arvioon, jonka mukaan tarvitaan vähintään 100 000 maahanmuuttajaa, liittyy jotenkin ajatus siitä, että maahanmuuttajien määrä vastaa yksi yhteen työllisyyden kasvua. Tähän oletukseen pitää suhtautua varauksin.

Joissain maahanmuuttajaryhmissä väestön työllisyysaste on ollut vain 10-20 prosentin luokkaa, jolloin 100 000 työllistä edellyttäisi todella massiivista maahanmuuttoa.

Toisaalta työttömyyskortistossa on yhäkin 200 000 henkeä ja työttömyyseläkkeellä 47 000, joten ei työvoimareservejä ole aivan täysin tyhjennetty. Lisäksi ministeriön tilastojen mukaan lähes 67 000 työvoiman ulkopuolella olevaa on rekisteröitynyt työnhakijoiksi, mikä kertonee siitä, että halua työn tekemiseen yhä löytyy - hyvinvointivaltiosta huolimatta.

Olennaista on kuitenkin se, että se tapa, jolla työvoiman tarjonta kasvaa, vaikuttaa olennaisesti kaikkiin asioihin. Siksi on absurdia työministeriön tapaan olettaa, että kokonaistuotannon kasvu olisi jotenkin annettu ja erityisesti vielä riippumaton työmarkkinoiden toiminnasta. Juuri tästä syystä Työvoima 2025 -raportin tapaisiin ennusteisiin perustuen ei pidä tehdä mitään politiikkapäätöksiä, vaikka houkutus olisi kuinka suuri.

Houkutus on tietenkin suuri ylläpitää kaikki nykyiset konsensus-Suomen rakenteet ja paikata kaikki ongelmat tuomalla työntekijöitä muualta. Ehkä se ei kuitenkaan ole kaikkien järkevin ratkaisu.

Kirjoittaja on taloustieteen professori Turun yliopistossa.

MATTI VIRÉN

Lähde