"Lamaannuin, kun tajusin, että he olivat vieneet poikani"
Marja-Lisa Kuusio eli elämänsä onnellisinta aikaa pienen poikavauvan äitinä, kun elokuisena iltana vuonna 1991 kaikki romahti.
Havahdun hereille kello viisi aamuyöllä. Eteisen kirkas valo sattuu silmiini. Juoksen Matiaksen huoneeseen, vaikka oloni on hutera. Kaapit ovat auki, ja Matiaksen sänky on tyhjä. Potkupuvut, kengät ja lempilelu ovat poissa.
Hakkaan ulko-ovea ja yritän repiä sitä auki, mutta se on lukittu ulkopuolelta. En löydä avaimiani. Kompuroin olohuoneeseen ja katson ulos. Auto ei ole pihassa. Keittiön seinäkello naksuttaa sekunteja eteenpäin. Lamaannuttava tunne jysähtää rintaani. Poikani on poissa.
Kaappaus
Edellisenä iltana egyptiläisen mieheni ystävä oli ilmestynyt yllättäen ovellemme Zürichissä. Miehet juttelivat kuiskaten eteisessä. Kuulin heidän puhuvan seuraavasta päivästä. Kysyin mieheltäni, mistä hän keskusteli ystävänsä kanssa. Hän hermostui ja käski minun olla sotkeutumatta heidän asioihinsa.
Laitoin viisi kuukautta vanhan Matiaksen nukkumaan. Vaihdoin hänelle vihreän oloasun yöpuvuksi. Matias hymyili. Hänen tumma, melkein musta vauvantukkansa tuntui silkkiseltä. Suutelin poikaa otsalle ja peittelin hänet pinnasänkyyn.
Istahdin olohuoneen nojatuoliin. Mieheni toi minulle höyryävän teekupin ja asetti sen sohvapöydälle. Tarkoituksemme oli keskustella myrskyisän suhteemme tulevaisuudesta.
Halusin jatkaa yhdessä ja sanoin sen miehelleni. Asetin suhteen jatkumiselle kaksi ehtoa: lapsi kastettaisiin Matiakseksi ja mieheni olisi mentävä viimein töihin. Hän nyökytteli päätään.
Äkkiä huone alkoi pyöriä ympäri, mieheni ääriviivat muuttuivat sameiksi ja hänen äänensä puuroutui. Tuntui, kuin se olisi tullut jostain kaukaa.
Muistan ajatelleeni, että mieheni näyttää jollain tavoin surulliselta. Sitten kaaduin lattialle.
Kuin painajaisunta
Kun heräsin sängystäni kuusi tuntia myöhemmin, muistan ajatelleeni, että lähimmäiseni olivat olleet koko ajan oikeassa miehestäni. Soitin äidilleni Suomeen. Hän käski lähtemään heti poliisiasemalle. Koko matkan ajattelin, että näen vain unta, josta herään pian.
Poliisiasemalla tarinaani ei otettu vakavasti. Sekavan puheeni vuoksi minun luultiin olevan humalassa. Kyllä miehesi palaa, minulle vakuuteltiin. Tiesin, ettei niin käy.
Ystäväni Lenah oli mukana kuulusteluissa. Lenah hakkasi poskiani ja ravisteli olkapäitäni. Herää Marja-Lisa, sinun täytyy yrittää muistaa, hän hoki minulle.
Minua väsytti. Sairaalaan päästyämme nukahdin. Verikoe todisti mieheni huumanneen minut unilääkkeellä.
Seuraavana päivänä mieheni soitti sairaalaan ja uhkasi tappaa Matiaksen, jos en suostuisi siihen, että poika kastetaan Omariksi. Rukoilin, että hän ei satuttaisi omaa lastaan.
Seuraavista kuukausista en muista juuri mitään. Minun on täytynyt olla koko ajan puhelimessa, koska muutaman viikon jälkeen puhelinlaskuni oli yli 2 000 frangia.
Elin kuin transsissa. Ystäväni ja perheeni potkivat minua eteenpäin. Lenah toi minulle ruokaa jääkaappiin ja vahti, että syön. Äitini soitti minulle Suomesta aina kun mahdollista.
Käytin mielialalääkkeitä. Kaiken tuskan keskellä kyti kuitenkin taisteluhalu. En tahtonut antaa periksi. Matias tarvitsi äitiään.
Rajojen yli
En edelleenkään tiedä tarkasti, kuinka mieheni toimi kaapatessaan Matiaksen. Poliisin ja palkkaamani yksityisetsivän mukaan mieheni matkusti ensin autolla Matiaksen kanssa Ranskaan, jossa he elivät muutamia kuukausia.
Ranskasta he jatkoivat matkaansa Hollantiin. Siellä mieheni hankki Matiakselle väärennetyn henkilöllisyystodistuksen ja kuljetti hänet Egyptiin. Näen yhä painajaisia siitä, mitä Matias on tänä aikana kokenut.
Sen jälkeen, kun Matias oli Egyptissä, ei Sveitsin poliisi voinut enää puuttua asiaan. Eri maiden lait tulivat vastaan ja Egyptin lain mukaan poika kuului siinä tilanteessa isälleen.
Minulla oli Suomen korkeimman hallinto-oikeuden päätös, jonka mukaan poika kuului minulle. Myös poliitikot Arja Alho ja Pertti Paasio yrittivät auttaa, mutta edes he eivät saaneet pyöriä pyörimään. Uskoni oikeusvaltioihin mureni.
Hetki yhdessä
Sain nähdä Matiaksen ensimmäisen kerran kolme ja puoli vuotta kaappauksen jälkeen. Olin odottanut tätä hetkeä siitä saakka, kun viimeisen kerran peittelin Matiaksen nukkumaan.
Tapasimme kairolaisen Marion-hotellin aulassa. Olin odottanut valtavaa tunnekuohua, mutta nähdessäni poikani lamaannuin täysin. Tuntui, että käteni eivät liiku, eikä henkeni kulje.
Silmäni täyttyivät kyynelistä. Matias ei tuntenut minua. Hänelle olin vain vieras nainen. Hän piiloutui isänsä jalkoihin. Sillä hetkellä päätin, että pysyn poikani elämässä keinolla millä hyvänsä.
Olen saanut tavata lastani 17 vuoden aikana aina silloin tällöin. Olen matkustanut Kairoon ja nähnyt häntä siellä muutamien päivien ajan. Puhumme keskenämme englantia.
Matias ei kyseenalaista isänsä toimia. Olen kertonut hänelle versioni tapahtuneesta. Tahdon hänen tietävän, että en koskaan hylännyt häntä tarkoituksella.
Tottelen yhä jokaista mieheni vaatimusta ja nielen ylpeyteni kerta toisensa jälkeen. Tiedän näin säilyttäväni yhteyden Matiakseen. Tässä mielessä olen onnekas.
Murskaantuneet unelmat
Vuodet kaappauksen jälkeen ovat vilisseet ohitseni. Olen ollut masentunut, vihainen, surullinen ja katkera. Olen kysynyt itseltäni lukuisia kertoja, miksi tämä sattui juuri minulle. Mistä minua rangaistaan?
Olen pysynyt kiinni elämässä työn ja sukulaisten avulla. Kaikki haaveet, joita minulla oli, ovat särkyneet. Tahdoin opiskella lääkäriksi ja palata Suomeen, mutta kaikki säästöni menivät yksityisetsivän palkkaan. Nyt säästän koko ajan seuraavaa matkaa varten.
En ole enää vihainen miehelleni siitä, mitä hän teki. Lähinnä säälin häntä ja uskon, että hän toimi perheensä painostuksesta.
Vaikka uskonnon ei pitänyt koskaan tulla osaksi suhdettamme, poikalapsen syntymä käänsi hänen päänsä. Hän ei kestänyt sitä, että olin vahva ja minulla oli mielipiteitä. Kaappaus oli viimeisin ja epätoivoisin teko saada poika.
Mietin joskus, olisivatko asiat toisin, jos minua olisi aikoinaan uskottu. Juuri ennen Matiaksen syntymää otin yhteyttä suurlähetystöön, koska mieheni uhkasi ensimmäistä kertaa kaapata Matiaksen. Minun käskettiin odottaa tilanteen rauhoittumista.
Matiaksen syntymän jälkeen yritin hankkia hänelle passia, jotta voisimme muuttaa Suomeen. Tämä epäonnistui, koska passia varten viranomaiset tarvitsivat kummankin vanhemman suostumuksen.
Toki olin naiivi ja uskoin liian pitkään miehestäni hyvää. Nyt tiedän, että lapsen kaappaus on jokaisen vanhemman pahin painajainen.
Toivo tulevaisuudesta
Tänä kesänä Matias sai isältään yllättäen luvan matkustaa ensimmäistä kertaa Suomeen. Vietimme kaksi viikkoa yhdessä Raumalla äitini luona.
Kun vein Matiasta takaisin lentokentälle, pysähdyimme Humppilassa kahville. Huoltoaseman pihassa hän sanoi: "Olet maailman paras kokki, mutta huono kuski. Tulevaisuudessa tahdon vierailla luonasi säännöllisesti." Se oli hetki, jonka voimin elän elokuun tapaamiseen.
Lähde
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti